Maalaukset eivät tarvitse sanoja. Kuten unet, myös kuvat karttavat tulkintoja. Kun aamulla herää ja muistelee yöllä näkemiään unia, ne katoavat sitä varmemmin mitä sinnikkäämmin niitä jahtaa. Jos uniaan haluaa analysoida, pitää katsoa toisin, kurkkia mutkien taakse ja olla vähän ovela. Sama pätee maalausten kanssa. Kuvat syntyvät sanojen takaa, sanattomasta maailmasta. Niinpä ajattelen, että maalaan sanoja jotka ovat unohtuneet, joita ei ole sanottu tai joita ei edes ole. Paradoksi on siinä, että maalaamalla, samoin kuin unia näkemällä, kadotetut ja olemattomatkin sanat voi tavoittaa. Ensin on tunne, muisto tai vain häivähdys jostakin, sitten saattavat tulla sanat, jos ne ovat tullakseen. On niin paljon mitä ei voi muistaa sanoilla, myös sellaista, mitä ei haluakaan muistaa. Ja juuri kaikki se on kiinnostavaa, se epämääräinen ja outo, kovin häilyvä ja niin helposti karkaava. Pinnan alle ei löydä etsimällä, vaan ihmettelemällä, heittäytymällä, unohtamalla itsensä ja erityisesti olemalla etsimättä.

Kun maalaus on valmis, voin vain todeta: Tämän halusin sanoa.

www.heiditoivainen.com

Näyttelyn teosluettelo